KAKSISATAA METRIÄ

VAELLUKSELLA SEURAAVAT KAKSISATAA METRIÄ OVAT TÄRKEIMMÄT.

Ei se mennyt nuotin vierestä, ei kummaltakaan puolelta. Se kiersi jokaisen nuotin kaukaa. Lauluni ei tehnyt Ariin vaikutusta, hän kärsi. Lopetin Lapin kesän "meil ukkoina jo syntyy sylilapset" draamaan. Askeleet tupsahtelivat pumpulinpehmeään mättääseen, hikipisara valahti otsapoimuilta kulmakarvan sisään ja katse haki horisontista kiintopistettä. Kompassin neula tapaili pohjoista arasti viipottaen. Valitsin korkeimman männyn mitä tämä karu maa pystyi povestaan kasvattamaan. Etenimme suunnistamalla, polkujen etsiminen pohjoisen erämaasta on turhaa. Niitä ei ole. Ei ole mobiiliverkkoa tai autokaistaa hampurilaisluukulle. On vain kaksi rinkkaselkäistä vaeltajaa loputtomuuteen kietoutuneena. Musta korppi rääkäisi omalla kielellään ilmoituksen olemassaolostaan. "Turhan kävelijöitä" se olisi hyvinkin saattanut merkitä suomennettuna. Sillä nimellä lappilaiset kutsuvat vaeltajia.

Korkean männyn kohdalla pysähdyimme, ei siitä tarvinnut erikseen sopia. Kun toisen rinkka heilahtaa kaaressa mättäälle, on toinenkin jo availemassa omansa solkia. Selkä kanervikkoon ja katse taivaalle. Huohotuksen lomasta pyydän koiraa vierelleni. Silmänräpäyksen ajaksi se istahtaakin, käy sitten tarkistamassa Arin kunnon ja palaa taas luokseni. Hertalta ei virta lopu. Rapsuttelen sen ruskeaa turkkia ja toisella kädellä availen kenttäpullon korkkia. Maailman puhtainta vettä, ja sitä riittää.

Kun hengityksemme on tasaantunut, aloitamme keskustelun elämämme tärkeimmästä asiasta. Se on seuraavat kaksisataa metriä. Ari katselee kompassineulaa ja ehdottaa keloa. Suostun. Elämämme tärkeimmät kaksisataa metriä etenemme kohti kelottunutta mäntyvanhusta. Kun se on saavutettu, unohdamme sen ikuisiksi ajoiksi, sillä ei ole enää merkitystä. Sellaista on erämaavaellus. Ajatus kirkkaana tässä ja nyt, keskityt siihen mitä olet tekemässä ja unohdat muun.

Kahden miehen ja yhden koiran karavaani etenee rauhallisesti tunturin kylkeä. Korppi on lentänyt tiehensä toimittamaan jotakin sille hyvin tärkeää asiaa. Korkeammalla tunturissa muutaman poron katse on nauliintunut meihin. Hertta lähettää takaisin oman kiinnostuksensa pienenä inahduksena. Se on uuden asian äärellä. Pitäisikö muukalaisiin suhtautua ilolla vai vihalla? Se ei oikein osaa päättää, eikä tarvitsekaan. Mehän tässä muukalaisia olemme. Pysähdymme hetkeksi, katselemme komeita sarvia ja vaihdamme Arin kanssa asiantuntevia mielipiteitä poroista. Etelän pellet, ajattelee sarvipää.

Illalla savuavien nuotiopuiden äärellä kohotamme kuksanpohjalliset konjakkia itsellemme. Osasimme tänäänkin olla kuolematta. Huonoa huumoria, mutta niin totta. Erämaa ei pyydä kulkijalta paljon, vain vähän kunnioitusta. Vastalahjaksi se antaa kaiken, ihan kaiken mitä ihminen oikeasti kaipaa. Kaksisataa metriä kerrallaan.