RAUNO

SIINÄ SE ON SITTEN ENSIVAIKUTELMA MUOTTIIN VALETTUNA

Voiko kirjoittaa kuin vanhasta kaverista, vaikka ei tunne ihmistä? Kyllä voi. Rauno on sellainen ihminen joka ei lähesty lajitoveriaan ketunhäntä kainalossa. Reilusti paiskattiin kättä ja sanottiin omat nimet kuuluvalla äänellä. Siinä se on sitten ensivaikutelma muottiin valettuna ja sen varassa kirjoitan Raunosta.

Lapin ruskassa tapasimme, siellä missä mobiililaitteen aallonpituudet näyttävät suoraa viivaa. Siellä missä tuli ja vesi ovat vaeltajan parhaita somekavereita. Siellä missä on aikaa umpivieraan kanssa parin tunnin jutusteluun ilman kellon vilkuilua. Siellä käsittelimme kiinalaisen kulttuurin, laitoimme Venäjän talouden kuntoon, pelasimme ihan vähän lätkää ja erätauoilla saatoimme sivumennen kehaista myös toista sukupuolta. Sitä kauniimpaa.

Miksi pitää ihmisen mennä metsään? Siksi että tapaisi Raunon. Siksi, että siellä jokainen tarvitsee jokaista ja ihmisen siviiliroolit surkastuvat. Siellä alkaa korostua se vanha totuus, että suuri ihminen osoittaa suuruutensa sillä miten hän kohtelee pieniä ihmisiä. En väitä olevani pieni, ainakaan egoni ei ole, mutta näyttöni ovat paljon pienemmät kuin Raunon. Siksi keskustelumme tulen loimussa sai korostuneen merkityksen. Pari tuntia olimme Lemmenjoen veljeskuntaa. Se oli hieno parituntinen.

Irrotin kaksi miestä porukasta. Oikeasti meitä oli neljä. Minun on vaikea hallita suuria lukuja, siksi kerroin vain kahdesta. Ne kaksi muuta olivat aivan yhtä fiksuja, mutta näin pääsen helpommin tarinan opetukseen: Milloin tahansa, missä polulla tahansa, kuka tahansa meistä voi törmätä omaan Raunoonsa. Sellaiseen ihmiseen johon tuntuu hyvältä tutustua. Se jos mikä on luontokokemus.