TAPSA

HÄNEN PARTAVEDESSÄÄN ON MALLASTETUN OHRAN SYVÄ TUOKSU

Tapsa on puolipyylevä, sänkileukainen ja aavistuksen haaveileva äijänköriläs. Hänen partavedessään on mallastetun ohran syvä tuoksu. Voisi luulla, että Tapsan käsillä on taivutettu tonneittain rautaa ja valettu miljoonia kuutioita betonia. Mitä vielä? Pienen läppärin pienenpieniä nappuloita niillä on hiplailtu. Yön hiljaisina tunteina ovat savukiehkurat tehneet rusetteja työhuoneen ilmatilaan. Koodia on syntynyt.

Miksikö houkuttelin Tapsan Ilvespolulle? Siksi, että tiesin koodia syntyneen. Luulin pystyväni urkkimaan salaista tietoa joka yhdistäisi koirat kaapelilla tai langattomasti tietokoneisiin. Tieto jäi saamatta. Ei siksi että Tapsa olisin pantannut, vaan siksi, että vastaanottimeni oli tukossa. En ymmärtänyt hönkäsen pöläystä. Semmoinen mielikuva jäi, että maalin kuivumisen tuijottaminen on huippuviihdettä koodauksen verrattuna. Yksinäisten ihmisten hiljaista puuhastelua.

Sihautin nuotiopaikalla repun pohjalta kaivamani oluen. Ojensin Tapsalle. Löysin toisen, sen ojensin itselleni. Podcast, sanoi Tapio. Podcastia kannattaisi ehkä kokeilla, jos aikoo sivuja pitää. Siltä seisomalta ahmin jokaisen sanan. Toinen neuvo oli, että tyhmän ei kannata näytellä netissä viisasta, se paljastuu heti. Olin samaa mieltä kunnes huomasin hänen tuijottavan minua suoraan silmiin.

Ilvespolku oli pieni pettymys. Luontoelämys jäi yhteen suon ylitykseen. Muuten mentiin kuuloetäisyydellä moottoritiestä leveää kuntopolun pohjaa. Vika ei ollut Ilvespolun tekijän vaan minun. Olin kuvitellut jotain vähän primitiivisempää, Hertta ja Tapsa eivät valittaneet.